A. Conan Doyle
Suomennos
Yrjö Weilin, Helsinki, 1904. ENSIMMÄINEN LUKU. 'M.R.C.S. [M.R.C.S. "Kuinka tiesit, mitä minä tein? "Minä otaksun vielä, että hän luultavasti tekee työtänsä maalla ja
usein, käy sairaittensa luona jalan." "Tuo tuntuu hyvinkin oikealta", sanoi Holmes. Minä olin ylpeä, kun sain
uskoa päässeeni niin täydellisesti syventymään hänen järjestelmäänsä,
että voin sitä käyttää tavalla, joka saavutti hänen hyväksymisensä. "Minä pelkään, Watson kulta, että useimmat sinun johtopäätöksistäsi
ovat vääriä. "Voi olla niin, siinä olet ehkä oikeassa." "Ei, se kyllä tuntuu sangen luultavalta." Viisi vuotta sitten lähti hän
Lontoosta, sen voi nähdä kepin vuosiluvusta. "Mortimer, James, M.R.C.S. 1882 Grimpen, Dartmoor, Devon. (Journal of Psychology, 1883). "Toimii lääkärinä Grimpenin, Thorsbyn ja
Higt Barronin kunnissa." "Ja koira?" Älä toki
mene, Watson. Pukunsa kyllä tosin osotti hänen
ammattiansa, mutta oli jokseenkin huolimaton. Hänen pitkä, musta
takkinsa oli tahrainen ja housut kuluneet. Tuskin oli hän ehtinyt sisään, kun hän huomasi kepin, jota Holmes piti
kädessään, ja ilosta huudahtaen riensi hän sitä ottamaan. "Sepä oli
hauskaa", sanoi hän. "Minä näen, että se on muistolahja", sanoi Holmes. "Niin onkin." "Ai, ai, se ei ollut hyvä", sanoi Holmes pudistaen päätään. "Niin, herrani. Minun täytyi hankkia oma koti." "Vai niin. "Minua ilahuttaa tutustua teihin. Te, herra Holmes,
herätätte suuresti minun mielenkiintoani. Tuskin olin odottanut näkeväni
niin kapeaa pääkalloa tai niin voimakasta muodostusta silmäkuoppain
yläpuolella. Jäljennös teidän pääkallostanne olisi, kunnes se itse saadaan,
kaunistuksena jollekin antropologiselle museolle. Sytyttäkää, olkaa hyvä." "Minä otaksun", sanoi hän lopuksi, "ettei vaan tarkotus tutkia minun
pääkalloani saattanut minulle sitä kunniaa, että tulitte tänne eilen
illalla ja taaskin tänään." "Vai niin, niinkö olen? sanoi Holmes hieman terävästi. Kun on kysymys teorian
sovelluttamisesta käytäntöön, olette te verraton. "Kyllä, sitä en voi kieltää", sanoi Holmes. Baskervillen suvun vainooja. "Katsohan, Watson! "Kyllä, jos mikään, niin se koskee nykyhetkeä. He huusivat hänet luokseen ja
kysyivät, oliko hän nähnyt ajoa. sanoi Holmes. "Oli, kummitusjuttujen kerääjälle." "Nyt, herra Holmes, voin tarjota teille tuoreempaakin. Ystäväni kumartui eteenpäin ja valmistautui tarkkaavasti kuulemaan. Hän ei tullutkaan takasin. Keskipaikoilla käytävää löytyy veräjä, joka vie nummelle. "Niin tekee." "Kertokaa minulle sitten yksityiset puolet asiasta." Minulla oli vieläkin yksi syy, se, johon sanomalehdessä
viitattiin. Baskerville Hall saisi varmasti jäädä asumattomaksi, jos
jollakin tavoin koetettaisiin lisätä sen jo ennestään huonoa mainetta. Minä olin astunut alas rattailta ja olin aivan
hänen edessään, kun huomasin hänen hirveän kauhun ilmeellä tuijottavan
olkani ylitse. Hän ei kyllä ollut mitään
nähnyt. KOLMAS LUKU. Arvoitus. "Kyllä, mutta siinä ei ollut kysymys paimenkoirasta." "Kostea ja kolea." "Mutta ei satanut?" "Ei." "Kyllä, tavallinen veräjä, joka johtaa nummelle." "Ei, ei löydy." "Kyllä, ne olivat käytävän äärimmäisellä reunalla ja samalla puolen
kuin veräjä." "Noin neljä jalkaa." "Kyllä." "En mitään huomattavampia." "En, siinä oli kaikki niin epäselvää. "Erinomaista. Tässä meillä on mieleisemme ammattiveli, Watson. Mutta
merkit, jäljet?" sanoi hän. "Minä en olisi voinut kutsua teitä ilmaisematta koko asiaa, ja minä
olen sanonut teille, miksi en sitä tahdo. Sitäpaitsi -- niin,
sitäpaitsi --"
"Miksi epäröitte?" "Löytyy ala, jossa terävinkin ja kokeneinkin salapoliisi joutuu
ymmälle." "Ette, mutta niin mahtanette kumminkin ajatella." Holmes kohautti olkapäitään. Teidän täytynee kumminkin myöntää, että jäljet olivat
aineellisia?" Selittäkää kumminkin yksi seikka,
tohtori Mortimer. "Minä en ole teiltä sitä pyytänyt." "Hän on perillinen, eikö niin?" "Kyllä. "Minä otaksun, ettei löydy muita, jotka vaatisivat perintöä
itselleen?" Kolmas, Rodger, oli perheen surunlapsi. "Hyvä. "Sen teen, herra Holmes." "Vain yksi kysymys vielä, tohtori Mortimer. "Kolme henkeä oli sen nähnyt." "Ei ole, mikäli minä olen kuullut." "Kiitos tiedosta. Hyvästi, hyvästi." "Aijotko lähteä ulos, Watson?" "Aijon, ellen voi sinua jotenkin auttaa." Kiitos. Kello oli
melkein yhdeksän, kun astuin arkihuoneeseemme. "Oletko vilustunut, Watson?" sanoi hän. "En, mutta se on tämän myrkyllisen ilman syy." Se on sietämätön." "Avaa sitten ikkuna, jos tahdot. Näen, että olet ollut koko päivän
klubissa." "Olet kyllä, mutta kuinka --?" Vastaus on selvä." "Päinvastoin, minä olen ollut Devonshiressä." "Hengessä, tarkotat." "Niin, tietysti. "Hyvin suurta kokoa." Hän avasi siitä yhden osan ja laski sen
polvilleen. Baskerville Hall on tuossa keskellä." "Metsän ympäröimänä." "Aivan niin. Tuossa ja tuossa
on pari maakartanoa, High Tor ja Foulmire. Näiden yksityisten pisteiden
ympärillä ja välissä on laaja, autio nummi. "Paikka on hyvin valittu. "Olen, se on ollut mielessäni koko päivän." "On, ja laadultaan aivan erikoinen. "Niin, siinä on arvoitus. "Minä otaksun, että hänen pelkonsa aihe oli nummella päin. "Vai niin, luulet siis, että hän odotti jotain?" Voi helposti ymmärtää, että hän
meni ulos kävelemään, mutta maa oli kostea ja ilma huono. Asia alkaa järjestyä, Watson. NELJÄS LUKU. "Tämä on sir Henry Baskerville", sanoi tohtori Mortimer. "Olkaa hyvä, istukaa, sir. Henry. "En mitään erittäin tärkeää, herra Holmes. kysyi Holmes katsoen sir Henryyn. "En, minä olin asunut erään tuttavan luona", sanoi tohtori. "Hm. Hän avasi kuoren ja otti siitä neljään osaan
käännetyn kirjotuspaperiarkin puoliskon, levitti sen auki ja laski
pöydälle. kysyi sir Henry kärsimättömästi. Onko sinulla
eilinen Times, Watson?" "On, se on tuolla nurkassa." Mitä
sinä siitä sanot, Watson?" sanoi Holmes aivan ihastuksissaan ja hieroi
käsiään. "Minä en ole paljoa tutkinut tullitaksaa enkä vapaakauppaa", sanoi
hän, "mutta minusta tuntuu, että olemme joutuneet pois tolalta. "Päinvastoin luulen, että nyt olemme päässeet oikeille jäljille. "En, minä myönnän, etten huomaa yhteyttä sen ja kirjeen välillä." "Ja yhteys on kumminkin niin läheinen, että jälkimmäinen on ote
edellisestä. Sitä sanon minä terävyydeksi",
huudahti sir Henry. "Sen kyllä voisin." Kaarevuus silmäkuopan yläpuolella, naamakulma,
leuan muoto --." "Kynsisaksilla", sanoi Holmes. "Kumilla", sanoi Holmes. "Kumilla paperille. "Niin, se selittää asian. "Siinä on vielä yhtä ja toista huomattavaa, vaikka on suurella
huolella koetettu hävittää kaikki, mikä voisi olla ohjeeksi. "Sanokaa mieluummin joutuvamme alueelle, jossa erilaisia
todennäköisyyksiä verrataan keskenään ja määrätään, mitkä ovat
suurimmat. "En, se ei ollut mitään", sanoi hän ja heitti paperin, luotaan. "Ei, herra Holmes, ei minun tietääkseni." "Se riippuu siitä, mitä te pidätte kertomisen arvoisena." Minä toivon
kumminkin, ettei tässä maassa kuulu toisen saappaansa menettäminen
elämän tavalliseen kulkuun." "Olen, tai se on tilapäisesti hävinnyt. "Ne olivat ruskeasta, värjäämättömästä nahkasta ja tarvitsivat
kiillottamista. Te ymmärrätte, että minun,
voidakseni esiintyä omistajana Baskerville Hallissa, täytyi pukeutua
sen mukaan, ja minä olen ehkä ollut hieman huolimaton pukuni suhteen
tuolla Lännessä. "Pyyntönne on kylläkin oikeutettu", vastasi Holmes. "Sepä vasta hauskalta kuuluu", sanoi hän, kun tohtorin kertomus oli
päättynyt. "Aivan niin." "Siinäpä juuri asia, joka on tutkittava." "Kuinka tutkimus päättyneekin, niin minun päätökseni on tehty. "Ei." Näkemiin, hyvät herrat." Watson", huusi hän. "Et missään tapauksessa, rakas Watson. Hän kiiruhti askeleitansa kunnes olimme lyhentäneet puoleen välillämme
olevan matkan. Holmes seurasi
esimerkkiä. Ne
olivat pysähtyneet kadun toiselle puolen, mutta lähtivät hitaasti
liikkeelle. "Siinä on miehemme, Watson! sanoi Holmes katkerasti, kun hän kalpeana
harmista ja läähättäen tuli esiin lukuisten ajoneuvojen välistä. Sitäpaitsi johtui siitä se etu, että hän oli valmis heitä
seuraamaan, jos he olisivat ottaneet ajurin. Mutta yksi ikävyys siinä
kumminkin oli." "Tietysti." Se
oli 2,704. "Vakooja on kadonnut,
eikä tule takaisin. "Sen minäkin tuntisin, mutta luultavasti se oli tekoparta. Mennään sisään, Watson." "En, herra Holmes, en suinkaan. "Oh, ystäväni, nyt te liiottelette. "Kyllä, herra Holmes, hän on täällä vielä." "Kiitos, Kuulehan
nyt, Cartwright. "Kyllä, herra Holmes." "Kyllä, herra Holmes." "Kyllä, herra Holmes." Ymmärräthän minua, vai kuinka?" "Kyllä, herra Holmes." "Kyllä, herra Holmes." Hyvin vähän
mahdollista on, että sen löydät. VIIDES LUKU. kysyi Holmes. "Vai niin, se muuttaa asian. "Kiitos tiedoista. Minä en kyllä tunne häntä. Tämä seikka on hyvin tärkeä." Jos ei tuo lurjus löydä minun saapastani,
niin tulee tästä toista. "Yhä, ja minä kyllä sen löydänkin." "Niin se olikin, mutta nyt se on vanha ja musta." "Mitä? "En, herra", sanoi tämä, "olen tiedustellut kaikkialta, mutta sitä ei
kukaan ole nähnyt." "Vai niin. "Se on kyllä parasta, sillä en aio enää menettää mitään tässä
varaspesässä. "Minä en suinkaan pidä sitä pikkuseikkana." "Minä en sitä ensinkään selitä. Se on hulluinta ja omituisinta, mitä
minulle on koskaan sattunut." "Ehkä kyllä omituisinta", sanoi Holmes ajatuksissaan. "Minä en luule sitä vielä täysin ymmärtäväni. "Viikon lopulla." "Ei -- odottakaa, niin mietin. "Antakaa minulle sähkösanomapaperi. Grimpen. Se on
hyvä. "Se on totta", sanoi Baskerville. "Se on totta." kysyi Holmes. "Vai niin. "Kyllä. Ja vielä useammatkin, luultavasti?" Holmes kohotti hämmästyneenä kulmakarvojaan. "En voinut aavistaakaan,
että niin tavaton summa oli kysymyksessä." Mutta vielä yksi kysymys, tohtori Mortimer. "Kiitos. "Olen, hän kävi kerran tervehtimässä sir Charlesia. Hän on arvokkaan
näkönen, hurskas mies. "En, herra Holmes, en ole. Talo, maa ja rahat saavat kuulua yhteen." "Tulen mielelläni", sanoin minä. "Ja sinä ilmotat minulle kaikki tarkkaan", sanoi Holmes. "Kyllä." huudahti hän. sanoi Sherlock Holmes. -- Baskerville." "Päinvastoin annan teille puolen sovereigniä,
jos suoraan ja selvästi vastaatte minun kysymyksiini." "Sanokaa minulle ensin nimenne ja osoitteenne, jos niin sattuisi, että
tahtoisin puhutella teitä useammin kuin kerran." "Kertokaa nyt, Clayton, kaikki, mitä tiedätte siitä herrasta, joka
istui vaunuissanne pitäen silmällä, mitä tapahtui tämän talon edessä
kello kymmenen aamupäivällä, ja joka sitten ajoi kahden herran perässä
pitkin Regent Streetiä." "Niin hän sanoi." "Jättäessään minut." "Kyllä, hän sanoi nimensä." "Vai niin, sanoiko hän nimensä. Se oli varomatonta. No, mikä sitten oli hänen nimensä?" "Hän sanoi olevansa Sherlock Holmes." En ole koskaan nähnyt ystäväni hämmästyvän niin kuin nyt kuullessaan
ajurin vastauksen. sanoi hän. Siinä osui hän niin että tuntui. "Niin, se kyllä oli sen herran nimi." "Hyvä. "Tässä portin edessä." "Niin, kas siitä minä en ollut niin varma, mutta sen hän luultavasti
tiesi. "Tuon tiedän", sanoi Holmes. "Ymmärrän. "En sen jälkeen, kun hän oli mennyt asemahuoneeseen." Ajuri raapi päätänsä. "Kas sitä minä en tiedä." "En muista." "Hyvää yötä, herra, ja kiitoksia!" Se on ruma juttu,
Watson, ja vaarallinen juttu. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä
vähemmän siitä pidän. KUUDES LUKU. Baskerville Hall. "Minä teen parastani." "Otin, pidin sitä viisaimpana." Ystävämme olivat jo valinneet erään ensi luokan vaunun ja odottivat
meitä asemasillalla. "Aina, paitsi eilen iltapäivällä. "Ja minä katselin kansaa puistossa", sanoi Baskerville. "En, se kyllä näyttää ijäksi menneen." Sepä merkillistä. Hyvästi, hyvästi!" huusi hän, sillä juna
oli jo alkanut lähteä liikkeelle. Matka kului nopeaan ja oli hauska. Baskerville katseli innokkaasti ulos ikkunasta ja
huudahti äänekkäästi ihastuksesta huomatessaan Devonshiren maiseman
omituisuuksia. "Se riippuu rodusta yhtä paljon kuin seudusta", sanoi tohtori
Mortimer. Baskerville istui kauan sitä katsellen, ja hänen tutkivasta
katseestaan saatoin huomata, kuinka tärkeä hänelle oli sen paikan
ensimmäinen näkeminen, jossa hänen sukunsa miehet niin kauan olivat
hallinneet, ja johon he olivat jättäneet niin pysyviä merkkejä. huudahti tohtori Mortimer. Hän vartioi tietä, jota me kuljimme. kysyi tohtori Mortimer. Ajuri kääntyi istuimellaan. "Muuan rangaistusvanki on karannut Princetownista, herra tohtori. Hän on niitä, jotka eivät pelkää mitään." "Selden, Notting Hillin murhaaja." Aurinko oli matalalla, ja sen vinot säteet
muuttivat purot kultaisiksi langoiksi ja hehkuivat äsken kynnettyä
punertavaa maata ja leveän metsäkaistaleen lehtiryhmiä vasten. Kaksi korkeaa, kapeaa tornia kohosi puiden yli. "Baskerville Hall", sanoi hän. Baskervillea pudistutti, kun hän näki
edessään pitkän, pimeän ajotien, jonka päässä talo aavemaisesti loisti
meitä vastaan. kysyi hän matalalla äänellä "Ei, kuusikujassa rakennuksen
toisella puolen." Kuja johti suurehkolle ruohokentälle, ja talo oli edessämme. "Tervetuloa, sir Henry, tervetuloa Baskerville Halliin." "En, sitä en voi. "Aivan näin olin kuvitellutkin", sanoi sir Henry. kysyi hän isännältään. "Vasta sitten, kun se sopii teille, sir." Minä en luule, että me voimme saada lepoa Baskerville
Hallissa." "Tämä paikka ei todellakaan ole hauska", sanoi sir Henry. SEITSEMÄS LUKU. "Se oli luultavasti oma vikamme eikä huoneen", sanoi sir Henry. "Me
olimme matkasta väsyneitä, viluisia ja kiusaantuneita. "Kokonaan se kumminkaan ei ollut kuvittelua", vastasin minä. Hän soitti, ja kun Barrymore tuli
sisään, kysyi hän, voiko tämä sanoa, kuka oli itkenyt. Ja kumminkin hän valehteli sillä kertaa, sillä aamiaisen jälkeen
tapasin sattumalta rouva Barrymoren pitkässä käytävässä, ja aurinko
paistoi suoraan hänen kasvoillensa. Hänen itkunsa siis olimme yöllä kuulleet, ja sen oli hänen
miehensä täytynyt arvata. "Kyllä, isä, sen tein varmasti." "Ei, hän oli vinnillä sillä hetkellä, niin etten voinut antaa sitä
hänelle itselleen, vaan jätin sen rouva Barrymorelle, joka lupasi heti
antaa sen miehelleen." "En, sanoinhan teille, että hän oli vinnillä." Jos joku erehdys on tapahtunut, niin herra Barrymorella
siitä lienee valittamista." "Minä en luule sitä." Hän sanoi tämän hymyillen, mutta minä
luulin hänen silmistään näkeväni, että hän piti asiaa jokseenkin
vakavana. Myönnyin senvuoksi Stapletonin kutsuun, ja me käännyimme
polulle. Se on
niin laaja, niin autio, niin salaperäinen." "Niin se todella on. "Siltä voi näyttää, ja se luulo on maksanut monelle hengen. "Siinä on niinsanottu Grimpenin suo", sanoi hän. "Nyt se on mennyt", sanoi hän. "Niin, siinä on pari polkua, joita voi kulkea, jos on notkea ja
varovainen. "Jumalan nimessä, älkää sitä ajatelkokaan", sanoi hän. huusin minä. Se täytti koko ilman ja kumminkin oli mahdotonta sanoa, mistä se
tuli. "Ei, ei, se oli elävä ääni." "Niin, sekään ei ole mahdotonta. "En koskaan." Lammastarhoja?" "Ei, arvoisain esi-isäimme asuntoja. "Kivikaudella. Lähemmin ei voi määritellä." sanoi hän. kysyin. "Tehkää kumminkin, Jumalan nimessä, niinkuin
sanon. Lähtekää täältä, ja älkää koskaan jalallanne astuko nummelle." Mutta vaiti, nyt tulee veljeni. "Sinullahan on kauhean kuuma, Jack." "Kyllä. "En suinkaan", sanoin minä. "Vain tavallinen aateliton, mutta hänen
ystävänsä olen. Olen tohtori Watson." Se tehtävä oli
minulle hyvin rakas. Kouluun ilmestyi
vaarallinen kulkutauti, ja pojista kuoli kolme. "Ei, ei, niin ei minusta suinkaan ole", huomautti tämä. "Päinvastoin luulen, että hän suuresti ilahtuisi, jos sen tekisitte." "Tahdotteko sitten olla hyvä ja sanoa, että aion tulla. Kun olemme
ehtineet käydä sen läpi, niin on kyllä ateriakin valmis." Hänen poskillaan oli
rasituksen tuottama helakka väri, ja hän painoi kättään kylkeensä. "Olen
sir Henryn ystävä, ja hänen menestyksensä on minulle tärkeä. "Se oli vain naisellinen mielijohde, tohtori Watson. "Te ette minua eksytä. "Te liiottelette asiaa, tohtori Watson", sanoi hän. "Juuri senvuoksi, että sitä pidetään Vaarallisena. Minun täytyy kiiruhtaa
kotiin, sillä muuten hän minua kaipaa ja epäilee minun tavanneen
teidät. KAHDEKSAS LUKU. Baskerville Hall, lokakuun 13:na päivänä. Olisi aivan
selittämätöntä, jos hän koko tämän ajan olisi voinut oleskella
nummella. Mitä piilopaikkoihin tulee, olisi hänen ollut helppo löytää
niitä. Hänen ansionsa on, että elämä täällä ei
tunnu niin yksitoikkoiselta. kysyi sir Henry. "Minä en oikeastaan ymmärtänyt, mitä te tarkoititte noilla
kysymyksillänne aamupäivällä, sir Henry", sanoi hän. Joku syvä suru häntä kalvaa. Ja kumminkin voi asia tuntua jokseenkin vähäpätöiseltä. Nousin ylös, avasin
oven ja katsoin ulos. Saatoin nähdä vain hänen ruumiinsa hahmon, mutta pituudesta
päätin, että se oli Barrymore. YHDEKSÄS LUKU. Valo nummella. Baskerville Hall, lokakuun 15:nä päivänä. Hän ei hämmästynyt niinkuin olin luullut. "Se voi kyllä olla mahdollista. "Vai niin, tuletteko mukaan, Watson?" "Se riippuu siitä, aiotteko nummelle päin", sanoin minä. "Niin aion." Te
ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minun täytyy nyt mennä yksin." Ystävämme sir Henry ja tuo nuori nainen olivat pysähtyneet polulle ja
seisoivat keskusteluunsa syventyneinä, kun äkkiä keksin, etten ollutkaan
heidän kohtauksensa ainoa näkijä. Juoksin
senvuoksi alas kummulta ja tapasin hänet sen juurella. "Kas, Watson! sanoi hän. "Taustassa siis. "Näin kyllä." "Sen kyllä uskon. "En suinkaan." "En koskaan unohda hänen silmiensä ilmettä, kun hän aamulla syöksyi
minua vastaan, mutta sen myönnän, että hänen anteeksipyyntönsä oli
mallikelpoinen." "Hän sanoi, että sisar on hänen kaikkensa maailmassa. Se on
luonnollistakin, ja minua ilahduttaa, että hän osaa antaa tytölle
arvoa. Minä lupasin, ja niin on asia nykyään." Silloin avasi sir Henry
hiljaa oven, ja me lähdimme vakoiluretkellemme. Mies oli jo ehtinyt
parvekkeen ympäri, ja käytävä oli pimeä. "Mitä te täällä toimitatte, Barrymore?" "En mitään, sir." "Älkää kysykö minulta, sir Henry, älkää kysykö. "Varmaan hän antoi sillä jonkun merkin", sanoin. "Katsotaanpa,
vastaako joku." huudahdin. "Ei, ei, herra tohtori, se ei ole mitään", sanoi hovimestari. "Se on minun asiani, eikä teidän", sanoi hän. "Minä en sano mitään." Jos on pakko, niin en kai muuta taida." "Ja huomatkaa, että minä ajan teidät pois. "Ei, ei, sir; ei teitä vastaan suinkaan!" "Meidän täytyy lähteä täältä, Eliza. Se on jutun loppu. "Oi, John, John, siihenkö on tultu. Se on minun syyni, sir Henry,
kaikki on minun syyni. Se, mitä hän on tehnyt, on tapahtunut minun
tähteni ja siksi, että minä häntä siihen pyysin." "Aivan niin, niin on asia, sir", sanoi Barrymore. "Niin sir, minun oma nimeni on Selden, ja hän on minun nuorempi
veljeni. Hän tiesi, että minä olin täällä, ja että me emme voisi
kieltäytyä häntä auttamasta. Me
laskimme hänet sisään, annoimme hänelle ruokaa ja hoidimme häntä. "Onko se totta, Barrymore?" "On, sir Henry, joka sana on tosi." "Hänen rohkeutensa on käsittämätön", sanoi sir Henry. "Se on luultavaa. "Tuskin sitäkään." Tuli ja leimaus, Watson! "Meidän täytyy koettaa äkkiä yllättää hänet, sillä häntä väitetään
hyvin rajuksi. "Mitähän Holmes mahtaisi sanoa tästä", sanoi sir Henry. "Sitä en tiedä. "Watson", sanoi hän, "tuo oli koiran ulvontaa." kysyi hän. "Oh, he ovat hyvin tietämättömiä. Mitä sillä on väliä, miksi he sitä
kutsuvat?" "Kertokaa se minulle, Watson. Minä epäröin, mutta en voinut olla vastaamatta. "On vaikea sanoa, mistäpäin se tuli." "Se nousi ja laski tuulen mukaan. "Siellä se on." "Ja sieltä tuli äänikin. "Ei, ei, se oli varmasti koira. "En, en." Tunnustelkaa kättäni." Se oli kylmä kuin marmori. "En, minä en luule voivani vapautua tuosta ulvonnasta. "Emme hiidessä. kuiskasi sir Henry. "Odottakaa tässä. Katsotaanpa,
emmekö saa nähdä häntä vilahdukseltakaan." Tuskin olin tämän sanonut, kun molemmat saimme nähdä hänet. Juoksin
senvuoksi esiin, ja samoin teki myöskin sir Henry. Lopuksi pysähdyimme ja istuuduimme läähättäen parille kivelle, katsoen
kuinka hän vähitellen katosi. Älä luule sitä näköhäiriöksi,
Holmes. Mikäli näin seisoi siinä solakka, pitkä mies. "Se oli varmaan joku
vanginvartija", sanoi hän. Parasta olisi, jos sinä voisit tulla tänne luoksemme. KYMMENES LUKU. -- Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta. Holmes ei
tahtonut kuulla noita kuvitteluja, ja minähän olen hänen edustajansa. Äkkiä aukeni ovi
ja sir Henry huusi minua. Minun täytyy kumminkin toistaa,
että hämmästyin suuresti, kun te, hyvät herrat, aamulla tulitte kotiin
ja sain kuulla, että oli ollut kysymys Seldenin vangitsemisesta. Älkää, Jumalan
nimessä, ilmottako poliisille, että hän vielä on nummella. "Mitä te sanotte asiasta, Watson?" Kohautin olkapäitäni. "Se on totta", sanoi sir Henry. Olisi
ollut kuolemaksi minun vaimolleni, jos hän jälleen olisi joutunut
kiinni." "Minä pelkään auttavamme rikollista tekoa Watson, vai kuinka? Hyvä on, Barrymore, voitte mennä." "En, sir Henry, sitä en tiedä." "Minä tiedän, miksi hän meni veräjän luo juuri silloin. "Niin." Ne
olivat L. L."
"Kuinka sen tiedätte, Barrymore?" "Ei, se mureni meidän lukiessa kirjoitusta." "Ettekä voi aavistaakaan, kuka L. L. on." "En, siitä en tiedä enempää kuin tekään. "Niin, sir, heti sen jälkeen saimme tuon oman surumme. Parhaatkin
miehet . . . ." "Hyvä on, Barrymore, voitte mennä." "Niin minäkin ajattelen, mutta jos voisitte saada tuon L. L:n
käsiinne, niin olisi paljon voitettu, ja onhan edullista jo tietääkin,
että on olemassa joku nainen, joka tuntee asian oikean laidan, jos
vaan voimme saada hänet ilmi. Minä toivon, että hän olisi täällä. L.?" "En", sanoi hän. Odottakaapa", lisäsi hän hetken kuluttua. Siinähän ovat alkukirjaimet L. L., mutta hän asuu Coombe Traceyssa." "Ja kuka hän on?" kysyin. "Hän on Franklandin tytär." "Mitä? "Juuri saman. Kysymys oli konekirjotusliikkeestä." "Sitä en tiedä, herra tohtori", vastasi hän. "En ole." "Kuulkaa nyt, Barrymore", sanoin minä. kysyin
minä. "Hyvä on, Barrymore. Se sijaitsi kaupungin keskuksessa, ja huoneet olivat hyvin
kalustetut. Se oli kömpelö alku, ja rouva Lyons ilmaisikin olevansa sitä mieltä. "Isälläni ja minulla ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa", sanoi
hän. "Minä en ole hänelle mitään velkaa, ja hänen ystävänsä eivät ole
minun. kysyi hän hypistellen
hermostuneesti sormillaan kirjoituskoneen koskettimia. huudahti hän kiivaasti. "No niin", sanoi hän, "minä vastaan. "En." jatkoin minä. "Se on ikävää, mutta minun täytyy uudistaa se." Punehdus katosi ja hän tuli kalman kalpeaksi. sanoi
hän hiljaa. Siinä ei ole
häpeämistä. "Mitä tapahtui, kun te tulitte?" "En, minä vannon sen kaiken pyhän nimessä. "Se on totta." "Sitä en ole sanonut." "Se oli ainoastaan jälkikirjoitus. "No, sitten minun täytynee siitä puhua. "Sen olen kuullut." "Minua ahdistaa alituiseen mies, jota inhoan. "Mutta mistä johtui, että te ette tullutkaan?" Sellaista retkeä ei olisi ollut mahdollista salata. "Kas, hyvää päivää, tohtori Watson", sanoi hän harvinaisen
hyväntuulisena, "nyt saatte antaa hevosten levähtää ja tulla juomaan
lasin viiniä minun kanssani sekä vielä sitäpaitsi onnittelemaan
minua." Minä opetan näille täällä, mikä on laki ja oikeus, ja näytän heille,
että tässä on mies, joka ei pelkää. Se maksoi minulle
kaksisataa puntaa, mutta minä voitin." "Ei suinkaan. Minä olin ajatellut, kuinka voisin päästä hänen käsistään, mutta
nyt halusin kuulla lisää. "Ha, ha, ha! Minä hämmästyin. sanoin. Minä vapisin Barrymore-raukan puolesta. Mutta hänen
seuraavat sanansa nostivat painon sydämeltäni. Ja kumminkin tukahdutin jokaisen merkin
harrastuksestani. "Vai niin, niinkö sanotte?" huusi hän, viitaten nummelle päin. "Tulkaa, sir, tulkaa!" sanoi hän. "No, olinko oikeassa?" "Kyllä, poika näytti olevan salaisilla asioilla." Aurinko oli jo alenemassa, kun ehdin kummun laelle, ja pitkät rinteet
minun allani olivat toisella puolen varjoisen harmaat. Koko laajalla aukealla ei kuulunut
ääntä, ei näkynyt liikettä. Sydämeni löi ankarasti, kun sen näin. Maja oli tyhjä. Se sisälsi leivän, laatikon säilykekieltä ja pari laatikkoa
hillottuja persikoita. Ne lähestyivät. "Ihana ilta tämä, rakas Watson", huusi hyvin tuttu ääni. huusin minä, "Holmes?" "Tule ulos", sanoi hän "ja varo kaikin mokomin revolveria." Hän oli laihtunut ja näytti
hieman riutuneelta, mutta eloisalta ja valppaalta kuten aina. "Ei, se kernaasti myönnetään." "Vai niin, tunsitko minun jälkeni?" "Minä en sitä tiennyt, mutta olin päättänyt ottaa asiasta selon." "Hyvä on, Watson! "En, sinun poikasi on huomattu, ja siitä sain johtoa." "Minä ymmärrän, tuo ukko kaukoputkineen. Aluksi en voinut käsittää,
mitä se oli, kun valo kiilsi kiikarin lasista." "Kas, Cartwright on käynyt tuomassa eräitä tarpeita. "Olen." "Aivan niin." "Hyvä on. huudahdin
minä hieman katkerasti. "Parempaa luulin ansainneeni, Holmes." Minä vapisin
ajatellessani sitä huolta ja ylpeyttä, jolla ne olin kirjoittanut. "Tässä ovat sinun kirjeesi, kunnon veliseni, ja niitä olen kyllä
huolella tutkinut. Aurinko oli laskenut, ja nummi verhoutui hämärään. Ilma kävi
viileäksi, ja me etsimme suojaa majasta. "Tämä on hyvin tärkeää", sanoi hän päästyäni loppuun. "Niin on asia kumminkin. "Niin minä ainakin selitän arvoituksen." "Tuli kyllä." "Mutta oletko varma siitä, Holmes? Minä en tiennyt, että oli ollut kysymys laillisesta erosta hänen ja
hänen miehensä välillä. "Vielä yksi kysymys, Holmes", sanoin minä nousten seisomaan. huudahdin minä. kuiskasi hän. "Missä
se on, Watson?" "Ei, tuolla!" huusi Holmes. "Tule, Watson! "Hän on voittanut, Watson. "Ei, ei, älä niin sano!" Ja sinä, Watson, kun jätit
vartiopaikkasi! "En, en mitään." "Vaiti, mitä se on?" huudahdin minä ja puristin kädet nyrkkiin. Hän saa vastata
tästä teosta." "Niin saakin, siitä aion minä pitää huolen. kysyin. "Meidän täytyy hankkia apua, Holmes. huusi hän. "Niin. Se ei ole sir Henry -- se on -- niin, se on todellakin minun
naapurini, rangaistusvanki." Saappaat,
paita, lakki -- kaikki oli sir Henryn. "Vai niin -- no, että tämä koira on laskettu irti tänä iltana. "Niin, se on kyllä parasta. Mutta kuka tuo on, Watson? Kaiken pyhän nimessä,
siinähän on mies itse. Ei sanallakaan, sillä silloin on suunnitelmani karilla." Hän pysähtyi meidät nähtyään, mutta
tuli sitten lähemmäksi. "Mitä, tohtori Watson, tekö todellakin? Ei -- eihän ole mahdollista, että se on ystävämme sir
Henry?" Hän kiiruhti esiin ja kumartui ruumiin yli. sammalsi hän. Minä olin levoton
sir Henryn vuoksi." "En." "Me emme kuulleet mitään", vastasin minä. "Minä otaksun, että hätä ja vaivat ovat hämmentäneet hänen aivonsa. Ystäväni kumarsi. "Teidän on helppo tuntea ihmisiä", sanoi hän. "Kyllä, sitä ei voi kieltää. "Niin on aikomukseni." Holmes kohautti olkapäitään. Ja niin tehtiinkin. "Nyt on kamppailu alkanut meidän kesken", sanoi Holmes, kun kuljimme
nummen yli. "Ikävää oli, että hän sai nähdä sinut." "Ei, kaikki on vain arvailuja ja otaksumisia. Me tiedämme
luonnollisesti, että koira ei pure kuollutta ihmistä, ja että sir
Charles oli kuollut, ennenkuin koira ehti hänen luokseen. Mutta se on
todistettava, ja me emme pysty siihen." "No, mutta tämäniltanen juttu?" Sitäpaitsi ovat minulla omat aikeeni. Kun tulimme Baskervillen portille, sanoin minä. "Tulen; minä en tiedä, mitä enää vakoilisin. Vielä sana, Watson. Se käy helposti
päinsä. Verkot kiinnitetään. "Se ei ole luultavaa, sillä mikäli tiedän eivät ne olleet merkittyjä." Mitä Watsoniin
ja minuun tulee, emme ole nyt paljoa viisaampia kuin tänne
tullessamme." Minulla on ollut paljon tekemistä koirien kanssa tuolla
Amerikassa, niin että minä kyllä tunnen koiran ulvonnan. "Minä teen kaikki, mitä tahdotte." Minä en epäile --." huudahdimme molemmat. "Joka ainoa." Minä olin kuvitellut hänet jäykkä-rakenteiseksi mieheksi, jolla oli
oikeat roistonkasvot." kysyi hän. "Kyllä, ehkä vähän. Mutta odota, niin saat nähdä!" huudahdin minä aivan hämilläni. "Vai niin, sinä huomaat nyt. "Aivan niin. Nuppineula, korkki ja nimilippu, ja niin me panemme hänet kokoelmiimme
Baker Streetin varrella." Hän puhkesi, outoa kyllä, nauramaan,
kääntyessään pois taulusta. Minä olin varhain ylhäällä aamulla, mutta Holmes oli ollut vielä
varhaisempi, sillä pukeutuessani tuli hän kävellen pitkin käytävää. "Verkot ovat jo viritetyt, ja
pian alamme niitä nostaa. Tässähän hän onkin." "Hyvää huomenta, Holmes", sanoi tämä. Watson pyysi määräyksiä." "Niin minäkin." "Hyvä on. "Pelkäänpä, että Watsonin ja minun täytyy lähteä Lontooseen." "Niin, luulen meidän nykyään olevan enemmän hyödyksi siellä." kysyi hän kylmästi. Parasta on, että sinä, Watson, kirjoitat muutaman sanan Stapletonille
pyytäen anteeksi poisjäämisesi." "Hyvä, jään sitten." "Vielä yksi määräys. "Niin." "Se on oikein. kysyi hän Holmesilta. "Sinä matkustat tällä junalla Lontooseen, Cartwright. "Kyllä, herra." "Ja mene nyt toimistoon kysymään, löytyykö kirjettä minulle." -- Lestrade." Me tiedämme, että hän kuoli siihen
aikaan ja siinä paikassa. huudahti hän. "Niin, se asia ei ole enää salaisuus. kertasi hän. Ja miksi -- miksi? Minä olin luullut hänen rakastavan minua, mutta nyt
huomaan olleeni vain välikappaleena hänen kädessään. "Aivan niin." "Hän sanoi minulle, ettei hänen hienotunteisuutensa sallinut toisen
miehen antaa minulle rahaa sellaiseen tarkoitukseen, ja että hän,
vaikka itsekin köyhä, uhraisi viimeisen penninsä esteiden
hävittämiseksi väliltämme." "En." "Niin juuri hän teki. "Sen kyllä uskon. Hän epäröi ja katsoi alas. "Minä tunsin hänet", sanoi hän. Ja nyt täytyy meidän jättää
hyvästi, rouva Lyons. kysyi hän. "Merkillisin moneen vuoteen", vastasi Holmes. Baskervillen koira. Salapoliisi hymyili. "Hyvä. "Odottamisesta." "Siinä on Merripit House, meidän matkamme määrä. Minun täytyy pyytää
teitä kulkemaan varpaillanne ja puhumaan kuiskaten." "Tämä paikka on sopiva", sanoi hän. "Kyllä, tässä me väijymme. Ryömikää koloon, Lestrade. "Uutimet ovat ylhäällä. Huoneessa oli vain kaksi miestä, sir Henry ja Stapleton. "Ei ollut." "En saata käsittää, missä hän olisi." "Se tulee tähän suuntaan, Watson", sanoi hän. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt ei ollut
jäljellä muuta tulta kuin lamppu ruokahuoneessa, jossa nuo molemmat
miehet -- verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa -- vielä
istuivat jutellen ja tupakoiden. Puutarhan ulkoaita oli jo
näkymättömiin peittynyt, ja puita ympäröi valkoinen höyry. "Ellei hän neljännestunnin kuluttua ole tullut ulos, niin peittää sumu
polun. "Se lienee parasta." Parasta on että jäämme tähän." sanoi Holmes, ja minä kuulin hänen virittävän revolverinsa. Minä olin aivan Holmesin vieressä ja silmäsin hänen kasvojaan. Äkkiä saivat ne kumminkin toisen ilmeen, ja hänen huulensa
avautuivat hämmästyksestä. Jättiläiseläin oli jo kuollut. Ystävämme silmäluomet alkoivat jo vavista, ja hän koetti
heikosti liikkua. kuiskasi hän. "Fosforia", sanoin minä. Minä olin kyllä kuvitellut
mielessäni suurta koiraa, mutta en tämän kaltaista hirviötä. "Antakaa minulle vielä siemaus konjakkia, niin voin tehdä mitä
tahansa. Kas niin. "Jättää teidät tähän. "Meidän täytyy jättää teidät nyt", sanoi Holmes. Hän
on kyllä jo tiessään. "Siellä on joku sisällä", huudahti Lestrade. Holmes potkasi ovea lukon
yläpuolelle, ja se paukahti auki. Sen sijaan kohtasi meitä niin odottamaton ja kummallinen
näky, että hetkisen seisoimme tuijottaen eteemme mykkinä
hämmästyksestä. sanoi Holmes. "Tänne konjakkipullo, Lestrade. Viekää
hänet tuolille. Hän on pyörtynyt pahoinpitelystä ja väsymyksestä." Hän avasi jälleen silmänsä. kysyi hän. "Hän ei voi päästä meitä pakoon, rouva." "Ei, ei. Minä en tarkoittanut miestäni, minä tarkoitin sir Henryä. "On." "Ja koira?" "On kuollut." Hän huokasi helpotuksesta. Katsokaa, kuinka hän on
kohdellut minua!" Pahemmin on hän kiduttanut minun henkeäni ja sieluani. "Teidän inhonne on aivan luonnollinen", sanoi Holmes. "Sanokaa meille,
mistä hänet löydämme. Siinä hän piti
koiraa piilossa ja sinne oli hän myöskin valmistanut itselleen
pakopaikan vaaran hetkeä varten. Holmes nosti
lamppua, niin että se näkyi. "Sinne hän kyllä voinee osata, mutta ei sieltä pois", sanoi hän. "Hän
ei voi nähdä oksia, jotka osoittavat tietä. Me istutimme ne yhdessä. Merkki "Meyers, Torrento" oli painettu nahan
sisäpuolelle. "Se on kyllä liejukylvyn arvoinen", sanoi hän. "Aivan niin. "Tuo on koiran", sanoi Holmes. Koiran osti hän Lontoosta Ross &
Manglesilta, Fulham Roadin varrelta. Se oli väkevin ja hurjin, mitä
heillä oli. sanoin minä. Kuinka
kävi koiran, kun sen omistaja oli Lontoossa?" Minä olin siis varma koiran olemassa olosta ja
sitäpaitsi olin arvannut, kuka rikollinen oli, kun lähdin länteenpäin. "Koira oli nälistynyt ja ärsytetty. "Tietysti. Minulla on vielä
hallussani melkein sananmukainen pöytäkirja siitä keskustelusta, jossa
hän esitti asian oikean laidan Pariisin poliisikuntaan kuuluvalle
herra Dubuquelle ja Fritz von Waldbaumille, tuolle tunnetulle
danzigilaiselle salapoliisille, jotka kumpikin olivat tuhlanneet
voimansa sittemmin vääriksi huomattuihin otaksumiin. Minä olin kerran
kuullut kerrottavan, että hänen kunnollisuutensa ja se vaikutusvalta,
joka oli hänen käytettävänään, olivat hankkineet hänelle hyvän aseman
ulkoministeriössä, mutta sen jälkeen en ollut häntä ensinkään
ajatellut, ennenkuin seuraava kirje palautti hänet muistiini:
"Briarbrae Woking." Tule, jos mahdollista, ja ota hänet mukaasi! "Sinä tulet tärkeänä hetkenä, Watson", sanoi hän. "Jos tämä paperi
jää siniseksi, niin on kaikki hyvin. Jos se tulee punaiseksi, niin
maksaa se yhden ihmisen hengen." sanoi hän. "Minuutin kuluttua olen valmis,
Watson. "Tuo oli vaan tavallinen pieni murha", sanoi hän. Sinä Watson, olet myrskylintu. "Ei ole kyllä. "Ei, nainen, ja sitäpaitsi aivan harvinainen nainen. "Sepä vasta oli hyvä, että te tulitte", sanoi hän ja pudisti
voimakkaasti käsiämme. "Emme vielä tunne yksityisseikkoja ensinkään", sanoi Holmes. "Vai niin. Te näitte nimikirjaimet medaljongissa", sanoi hän. Annien, niin tulee meistä ainakin langokset. "Pitääkö minun mennä, Percy?" kysyi hän. "Kas, hyvää päivää,
Watson", sanoi sairas sydämellisesti. "'On.' "Aivan yksin." "Melkein." "Kiitos", sanoi Holmes ja sulki silmänsä. "Olkaa hyvä ja jatkakaa." Palatessani oli hän poissa. "Se oli pitkä ranskankielinen asiakirja, ja sisälsi 26 pykälää. Kupillinen kahvia selvittäisi
aivojani, niin arvelin. Soitin
senvuoksi häntä. "Kiitos. Luulen ymmärtäväni teitä", sanoi Sherlock Holmes. "'Herra Phelps, mitä tahdotte?' kysyi hän katsoen aivan hämmentyneenä
minuun. "'Olin juuri asettanut pannun liekille, kun nukahdin.' kysyi hän. vastasin. Siellä ei ollut ketään, eikä myöskään huoneessani. Jäljennös oli jäljellä,
mutta alkuperäinen kappale poissa." Saatoin nähdä, että
tämä arvotus oli hänen mieleisensä. "No, mitä teitte sitten?" kysyi
hän aivan hiljaa. "Se oli aivan mahdotonta. "Hyvä. Jatkakaa, jos suvaitsette." "Ilta oli hyvin pimeä ja ohut, leuto sade tihkui maahan. 'On tapahtunut varkaus', sanoin minä henki kurkussa. 'Oh, se oli minun vaimoni', sanoi vahtimestari. kysyin. 'Sitä en tiedä. 'Ei, en luule olevan.' kysyin. En nähnyt yhtään joutilasta kuleksijaa, en ketään,
joka olisi voinut sanoa, mitä oli tapahtunut. "Kello seitsemästä saakka." "Minua ilahduttaa, että teette sen kysymyksen. "Se selittää asian. "Takkaa ei huoneessa löydy, vaan ainoastaan kamiina. Se on aivan selittämätön salaisuus." Siellä ei ollut kerrassaan mitään, josta
olisi saanut johtoa. Sen sijaan että itse
olisimme menneet avaamaan, annoimme tytön mennä. huudahti hän. kysyi salapoliisi. Teidän täytyy seurata meitä Scotland
Yardille tarkastettavaksi.' Rouva
Tangeylla ei papereita ollut. Se oli kauhea. Sellaista ei oteta lukuun, kun on kysymys valtiollisista asioista. Minä olin kukistunut, häpeällisesti kukistunut. Ei löytynyt mitään raskauttavaa seikkaa häntä vastaan, ja sillä
hän pääsi. Teihin, herra Holmes, kohdistan nyt koko toivoni. Yksi kysymys on minun kumminkin tehtävä, ja se
onkin hyvin tärkeä. "En kenellekään." "En. "Ei." "Sitä en ollut tehnyt." "En, muuta kuin sen, että hän on ollut sotilaana." "Se on totta, tiedänhän senkin. Coldstreamin kaartissa." "Kiitos. Sen
tuoksu ja väri ovat elämän kaunistuksia, eikä ehtoja. kysyi hän hieman terävästi. "Ah niin, se on totta?" "Se lienee parasta, mitä voimme tehdä, rakas Watson. Tämä juttu on hyvin
sekava." "Vai niin. "Hän on kylmä, vaan ei kova. Minä arvelen, että minun vaikea tautini
estää häntä olemasta ankara. "Sehän tuntuu sekä viisaalta että hyväntahtoselta", sanoi Holmes. "Tule nyt Watson. "Sinä tarkotat kansakouluja." "Ei, sitä en voi uskoa." "En minäkään. "Se kuuluu hyvältä", sanoi Holmes, taaskin hyvällä tuulella. Vastaus
osotteella: Baker Street, 221 B." "Ellei hän sitä tehnyt, niin ei tästä ole kumminkaan minkäänlaista
vahinkoa. "Te erehdytte", sanoi Holmes. "Kyllä. "Se asia kyllä on oikea. "Hän sanoi huomanneensa miehensä olevan hyvin väsyneen ja arvelleensa,
että tämä tarvitsi hieman lepoa." "Hän sanoi, että siellä olivat ne rahat, joilla velka oli maksettava." "En, minun täytyy myöntää, että se käy yli minun järkeni. Tuo lurjus
oli todellakin rohkea, kun itse ilmotti puuhansa." "Niin, se oli kyllä omituinen teko. Tule nyt, Watson, menkäämme." Valtiomies otti meidät vastaan hänelle
ominaisella vanhanaikasella kohteliaisuudella ja pyysi meitä
asettumaan kahteen komeaan nojatuoliin, jotka olivat takan edessä. "Teidän nimenne tunnen sangen hyvin herra Holmes", sanoi hän
hymyillen. "Herra Percy Phelpsin", vastasi Holmes. Te ymmärrätte kyllä, että
sukulaisuussuhteemme tekee vielä mahdottomammaksi minulle suojata
häntä. "Niin." "En kenellekään." "Aivan varma." Valtiomies hymyili. "Se on minun alani ulkopuolella", sanoi hän. "Niin,
siitä voisi olla hyvin vakavia seurauksia", sanoi hän. "Ei vielä." "Varmaan", sanoi lordi Holdhurst. "Se on tärkeä seikka", sanoi Holmes. "Sitä en ole sanonut", vastasi Holmes ehdottomalla tyyneydellä. kysyi hän innokkaasti. "En suinkaan." "Jos
vaan olemme rohkeita ja kärsivällisiä, niin täytyy totuuden tulla
ilmi." huudahti Holmes. "Kertokaa, olkaa hyvä!" Nyt ei ollut vaikea ymmärtää, mitä
äänet merkitsivät. En nähnyt hänestä paljoa, sillä hän hävisi salaman
tavoin. Siitä vaan olen varma, että hänellä oli joku ase
kädessään. "Hyvin merkillistä", sanoi Holmes. "No. "Ja minä myöskin", sanoi neiti Harrison. Hänen
veljensä oli sillävälin tullut seuraamme, ja me lähdimme neljän ulos. Holmes
kumartui alas, mutta nousi heti jälleen pystyyn kohauttaen
olkapäitään. "Tuosta ei kukaan voi viisastua", sanoi hän. "Niin kyllä, siinä olette oikeassa. Mutta tässä on ovi, jota hän olisi
voinut koetella. "Ei, tuskin mitään arvokkaampaa." Tämä vei meidät paikalle ja näytti meille erään riuvun, jonka pää oli
taittunut. "Voi olla niinkin." Tästä
emme saa apua. "Sen kyllä teen", sanoi tyttö aivan ihmeissään. Luvatkaa se." "Niin, hänen tähtensä. Hyödytätte sillä häntä. "Miksi istut siellä ikävissäsi, Annie?" huusi hänen veljensä. "Tule
tänne ulos." "En, kiitos Josef. Minun päätäni kivistää hieman, ja täällä sisällä on
niin viileä ja hyvä olla." kysyi Phelps. "Niinpian kun teille soveltuu, esimerkiksi tunnin kuluttua." "Ja kun viime öinen ystäväni uudistaa käyntinsä, niin on lintu
tiessään. kysyi Phelps
surullisesti. "Ei suinkaan; se oli veitsi. "Niin, siinä on arvotus." Päivä oli hyvin väsyttävä minulle. kysyi hän. "On toki. "Mutta ei yhtään, jossa niin tärkeistä asioista on ollut kysymys." "Sinä tunnet hänet hyvin, Watson. "Se on huono merkki." "Päinvastoin olen huomannut, että hän tavallisesti puhuu vasta sitten,
kun on kadottanut jäljet. Hän kysyi heti,
oliko Holmes jo tullut kotiin. Minun täytyi myöntää, että hän oli oikeassa. "Minä pelkäsinkin, että se olisi liikaa teidänkin kyvyllenne." "Aamiaisen jälkeen, hyvä Watson. Mitä sinulla on tarjottavana,
Watson?" "Käristettyä sianlihaa ja munia." "Hyvä on. "Kiitos, minä en voi syödä mitään", sanoi Phelps. "Kiitos, mieluimmin olen ilman." "Tyyntykää, tyyntykää", sanoi Holmes ystävällisesti ja taputti häntä
olkapäälle. huudahti hän. "Omani oli myöskin kysymyksessä", sanoi Holmes. huomautti Phelps. "Ei, mutta minulla on muutamissa suhteissa hieman omituinen maku. huudahti Phelps. "Yö oli kaunis, mutta valvominen oli kovin väsyttävää. "Josef", huudahti Phelps. "Hän on paljoa kiukkuisempi kuin olin luullutkaan, tuo herra Josef. Jos hän on nopea ja saa linnun kiinni, niin hyvä on. huudahti Phelps. "Niin on asia." "Hm. "Pääni on aivan sekasin",
sanoi hän. "Se on mahdollista", sanoi Holmes ja kohautti olkapäitään. sanoin minä. "Kyllä, niin teen." "Ilmapyssyjä." "Hyvä Holmes, mitä tarkotat?" "Se ei ole vain kuvittelua", sanoi hän hymyillen. "Päinvastoin on se
niin todellista, että siihen voi loukata itsensä. "Ei, hän oleskelee nykyään erään ystävänsä vieraana." "Niin olen." "Minne tahansa. Se on minulle yhdentekevää." sanoi hän. "En koskaan." sanoi Holmes. "Hän on rikoksien Napoleon, Watson. Hän on nero, filosofi, abstraktinen ajattelija. Hän
tekee itse hyvin vähän. Mutta hänen
kätyrinsä ovat monilukuiset, ja hän järjestää hyvin. Joskus
tapahtuu, että kätyri saadaan kiinni. Mutta siksi oli hän liian viekas. En ole koskaan kohonnut niin korkealle, eikä mikään
vastustaja ole minua niin ahdistanut. Hänen viekkautensa oli syvä,
minun taitoni vähän syvempi. "'Arvattavasti ette minua tunne', sanoi hän. 'Olkaa hyvä ja istukaa. kysyin. Te ymmärrätte kyllä, että teidän
täytyy.' "'Maanantain perästä', vastasin. "'No, kas niin!' sanoi hän. "'Vaara kuuluu minun ammattiini', huomautin. "'Tässä ei ole kysymys vaarasta, vaan välttämättömästä kuolemasta',
sanoi hän. Teidän täytyy
väistyä, herra Holmes, tai musertua.' "'Niin, niin', sanoi hän viimein. 'Hyvin ikävää se on, mutta minä olen
tehnyt, mitä olen voinut. Teidän ja minun välillä,
herra Holmes, on käyty kaksintaistelua. Minulla on
jo todistuksia siitä." sanoin. "Jos se on välttämätöntä." "Kyllä, se on hyvin välttämätöntä. Pienet, umpivaunut odottavat sinua siellä. "Asemalla. "Niin." Sitäpaitsi oli ainoastaan sen vaunun kyljessä ilmotus, että se
oli tilattu. Minua huoletti vain, että Holmesia ei näkynyt. Häntä ei näkynyt. huudahdin minä. Ah, kas tuossa on Moriarty itse!" Juna oli jo liikkeessä. "En." Se on aivan sietämätöntä." "Kyllä, ne odottivat mainitsemallasi paikalla." "En." "Se oli veljeni Mycroft. "Saman, mitä minä hänen sijassaan olisin tehnyt." "Ei suinkaan. Siinä hän meidät yllättää." "Voisi luulla, että me olemme rikoksentekijöitä. Voimmehan antaa
vangita hänet, kun hän saapuu." Kieltämätöntä oli kumminkin, että Holmes
ymmärsi aseman paljoa paremmin kuin minä. "Tuossa näet, nyt jo!" sanoi hän. "Ja mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saavuttanut meidät?" "Ei voi vähintäkään epäillä, ettei hän olisi koettanut ottaa minua
hengiltä. "Sen saatoin hyvin tietää", sanoi hän. "Hän on päässyt pakoon." Hän on hukassa, jos palaa
Lontooseen. Matka oli hyvin
hauska. Ja kumminkin epäilytti minua jättää Holmesia yksin. "No, kuinka on laita?" Oh,
nyt ymmärrän. Hän sanoi --." Mutta sen
omistajasta ei näkynyt merkkiäkään, ja huutoni olivat turhia. Ja
se olikin, paha kyllä, hyvinkin helppoa. Kuohu suitsusi ympärilläni. Ja nyt hyvästi, rakas
Watson.